Mä olin eilen lähdössä Lambooran juhliin, kun salla ryntäs ovesta sisään ja huus: "hevonen karkas, äkkiä perään!". Ei saatana. Uus ihana Pikku-V oli sit lähtenyt omille teilleen. Pimeys alkoi jo laskea ja ovelta katsottuna näin kaukaisuudessa hevosen silhuetin laukkaavan täysiä pois päin. Voi perkele!

Ei auttanut muu kun lähteä perään. Soo ja Saa lähti juoksemaan pellon poikki ja meikä hyppäsi autoon yrittäen tavoittaa sen Löytyn toisesta päästä. Naapuritkin tulivat apuun ja pakkanen alkoi kivasti kiristyä kahdenkympin paremmalle puolelle. Kaikki oli tietty unohtanut puhelimet sisälle, joten ei tiedetty missä kukin luurasi. Seisoin sekunnin ulkona ja olin ihan varma että kuolen kylmyyteen. Kävin sit vaihtamssa päälle Pilkkihaalarin, toppakengät ja nahkarukkaset. Jengi kävi yksitellen hakemassa puhelimiaan ja näin saatiin myös puheyhteys. Tavattiin pellon laidassa ja lähdettiin haravoimaan metsää yhdessä rivissä. Lunta oli ihan kiitettävästi polviin saakka, joten urheilla ei siis tarvi kuukauteen. Oltiin jo vaipumassa epätoivoon, kunnes Phete, ainoa autollinen, soitti seisovansa ihan hepan vierellä. Tietty pete oli toisella puolella peltoa, joten vielä viimeinen ylitys meille muille, kunnes mahtava näky: PHETE JA HEVONEN.  Soiben kaa sit kaksitsteen talutettiin karkulainen takaisin talliin. Hevonen oli muuttanut väriää valkoisesksi, sillä lumi alkoi jo illan mukana pyristä. Harjattiin ja loimitettiin se. Kukaan ei osanut olla sille vihainen, on se niin sööötti.

Tää koko episodi kesti noin 3 tuntia, joten jätin sit Lauran juhlat väliin. Yöllä uni maittoi niin paljon, että nukahdin tuoliin.

-Lo